Hyi. Söin pari tuntia sitten kaksi
pätkää mustaamakkaraa ja suklaapatukan. Ja mua ällöttää
edelleen.
Aamupalaksi söin kolme ruisleivän
palaa, margariinilla, 1½ kananmunalla, naudanlihaleikkeellä ja
tomaatilla päällystettynä + kaksi kuppia kahvia. Ällöttää,
öllöttää,väsyttää. Mies on iltavuorossa, joten ruokaa hänelle
ei tarvitse iltaa kohden tehdä, ja lupailin pyhästi että syön
tänään enää vain omenan ja ehkä nuudeleita. Kuitenkin huomaan
hetken päästä olevani jääkaapilla joku voikkari kädessä.
ONNEKSI taloudesta ei tänään löydy juurikaan mitään herkkua,
sillä eilen heitin voileipäkeksit sun muut roskiin. Eilisen
ajattelu hävettää. Söin meinaan ihan kuin jätemylly. Aamupuuro,
voileipää, jäätelöö, ½pussia nuudeleita, lihapiirakka, ½
grillimakkara, omena. Ja ihan vain sen takia, että heitin roskiin
lähes kaiken epäterveellisen kaapeistamme. Melkein koko päivä
kului syödessä ja sohvalla istuessa. SAI-RAS-TA.
Tilailin sikakalliin kuoripuvun
ulkoilua ajatellen. En tykkää mitkään farkut jalassa ulkoilla,
eikä mulla oikein edes oo ulkoilutakkia. Pakkohan sellanen on saada.
Noh, kokoa miettiessä piti mittailla vyötäröä. Ekaa kertaa
miljooniin vuosiin. Kauhistuin. Muistan että edellisellä kerralla
isoimman makkaran kohdalta vyötärö ois 135 cm luokkaa... No eipä
ollut enää. 10 cm tullut lisää. Ja kyllähän se näkyy ja näkyy.
Mun vatsamakkara näkyy ekana kun tuun kulman takaa. Vasta monen
sekunnin päästä näkyy loppukroppa.
Miten ihmeessä mä olen päästänyt
itteni tälläseen kondikseen? Hyi saakeli. Aikasemmin olen ollut
suhteellisen sokea näkemään läskejäni ja kokoani. Tai ne on vaan
tullut hyväksyttyä ja siirrettyä sivuun. En ole mitenkään
peitellyt peilejä, vältellyt katsomasta niihin tai juossut pois
valokuvista. Siltikin olen ummistanut silmäni totuudelta ja sulkenut
korvani ajatuksilta kuten ”Kuolet josset pian tee jotain,
sydänkohtausta vaille valmis”. Mulla olis nyt aivan, käsittämätön
polte aloittaa liikunta ja ravintoremppa, mutten mä saa mitään
aikaseksi. Tarvitsisin niin kamalasti tukea, jota tiedän etten kotoa
saa. Mieheni nimittäin on henkilö, jolle maistuvat myös monet suun
kautta kulkevat nautinnot, hyvä ruoka, naposteltavat ja hyvät
juomat. Ai Ai. Verenpaine on jo lääkityksellä sekä miehellä
kolesteroli, joten oishan tässä jo aika jotain alkaa tekemään.
Niin. Minulla, 27-vuotiaalla naisella on korkea verenpaine. Luojan
kiitos oon tajunnut tupakoinnin sentään lopettaa. Tai no, poltanhan
mä aina sillon kun olen ”viihteellä”. Mutta nyt vähentyy
radikaalisti se viihteilykin.
Seuraavaksi vuorossa kootut selittelyt:
sairastan nivelreumaa, on huono ilma, ei ole ulkoiluvaatteita, olen
nukkunut huonosti, töissä oli rankka päivä... Tähän hätään
en kyllä keksi muuta. Onhan se totta, että reuman ollessa
aktiivisena, en ole kyennyt viime aikoina työpäivän jälkeen
kivuiltani mihinkään, juuri kyennyt omat hiukset pesemään. Mutta.
Kivut ovat olleet käsissä, että jalathan olisivat mainiosti
vieneet minua eteenpäin tuolla tieosuuksilla ulkona. Tästä tulemme
taas siihen, että töissä joudun kävelemään hyvin paljon, joten
kävely esim. aamuvuoron jälkeen ei juurikaan huvita. Mut hei, uinti
vois olla tosi hyvä?! No ei sekään nappaa kun on karvankasvu kuin
gorillalla ja sääret täynnä kaikenkirjavia suonikohjuja.
Haluaisin aivan järjettömästi käydä
kuntosalilla, mutten mä uskalla, enkä kehtaa. Vaikka tiedän että
ei se tarvitse kuin yhden, sen ekan kerran, kun mä jo seuraavalla
kerralla uskallan mennä ihan ilman mitään pelkotiloja.
Helpompaahan tää kaikki ois, jos vaan olis joku joka tsemppais.
Joku joka tietäis millaista on reumaisen sairaalloisen lihavan
ihmisen elämä.Varmastihan mulla on joku psyykkinenkin ongelma
näitten sosiaalisten ja uusien tilanteiden kanssa, mutta sepä onkin
sitten toisenlaisen pohdinnan paikka, jota en nyt jotenkin jaksa
suorittaa lainkaan. Tänään mulla on enemmän mielessä nää
läskit.
Huh, nyt toi alkutekstin ällöolo meni
jo pois. Pitäis varmaan juoda enemmän. Vettä.
Kyllä mä tänään liikun. Ees
jotenkin. EDES parin minsan jumppa lattialla. Alkuhan se on sekin.
Haa! Taas keksin muuten yhden syyn miksi en voi mennä ulkoilemaan.
Hirvikärpäset. Asutaan tyyliin metsässä ja mä en halua niitä
inhottavia kipittelijöitä mun päänahkaani vainoomaan. Hyihyihyi
ja hyi.
Rohkeesti vaan salille. Ei kannata pelätä salia, jonkun ajan päästä huomaat että sali pelkää sua ;D
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta :) Kyllä mä tässä olen jo saanut päätettyä että sinne menen. Nykyään käytän jo lauseenalkuja "Sitten kun käyn salilla..." sen sijaan että "Jos mä alan käymään salilla... " . Totuttelen tässä nyt ensin uuteen syömispuuhaan ja pudottelen kiloja. Fysioterapeutin aika tulossa tossa ensi kuussa(olikohan se niin, en muista), niin sen jälkeen tömistelen salille muuttaa läskiä lihakseks ;D
VastaaPoista