tiistai 9. huhtikuuta 2013

Laihdutus on ruma sana

Mä oon niiiiin kyllästynyt puhumaan laihduttamisesta! Siis nimenomaan laihduttamisesta eikä elämänmuutoksesta. Mä vihaan sanaa "laihdutus". Wikipedia määrittelee seuraavasti: Laihduttaminen on ihmisen tietoista toimintaa painon alentamiseksi. Käytännössä se on sitä, että otetaan joku "kuuri" tai joku itseään eniten miellyttävä laihdutusohjelma, usein sellainen missä on eniten itseään miellyttäviä "ehtoja", joita sovelletaan ja selitetään itselle niin hienosti, että kohta huomaat syöväsi voissa paistettua pekonia aamupalaksi pakettikaupalla.   Tai sitten syödään sitä pahaa kaalikeittoa viikkokaupalla. Tai sitten kidutetaan itseä kolme viikkoa matalilla kaloreilla. 

Joudun usein puhumaan töissä syömistäni ruuista, kuten salaateista, aamupala/välipala rahkahässäköistä. Salaattien kohdalla saan usein ihailevia katseita niiltä jotka syövät mikrotettuja saarioisten äitejä. Smoothieosastolla kysellään että mitä "litkuni" sisältävät. Ekana on oletus että nämä litkuni ovat jotain laihdutuspirtelöitä. Tämän jälkeen kerron että joo, syön lähes kilon maitorahkaa päivässä. Lyhyt hiljaisuus. Kunnes..." Joo, siis mäkin RAKASTAN rahkaa, voisin syödä sitä vaikka kuinka! Esimerkiksi sellaista mansikkarahkaa mitä tänäänkin oli talossa jälkkärinä." Tai:  "Oletko maistanut sitä tiramisun makuista rahkaa? Se on todella hyvää!"... Aluksi mä vielä viitsin vastata että "En, koska niissä on niin paljon sokeria ja että sellainen mansikka"rahka" tarkoittaa yleensä sitä että siinä on myös kermaa joukossa". Enää mä en viitsi. Enkä mä enää viitsi ottaa kantaa työkaverin "karppaukseen" jossa voi mättää juustoista ja rasvaista kinkkupiirakkaa kilokaupalla lounaaksi. Enkä mä voi SIETÄÄ niitä aina ja ikuisesti laihoina olleita ihmisiä jotka kertovat laihduttavansa, koska ovat niiin läskejä. Ihan oikeasti, mun tekis mieli välillä hieroo niitten naamaa mun läskeihin ja sanoo että "Herää nyt hyvänen aika! KATO SUA JA KATO MUA !" Tietysti ymmärrän ihan oikeasti sen, jos haluaa olla kiinteämpi yms. Palan silloin halusta sanoa tälle ihmiselle, että LIIKU, äläkä kituuta kahta viikkoa juomalla pelkkää kahvia. 

Mutten mä jaksa. Sillä ei mua kukaan ota tosissaan, sillä olen vaan se lihava ihminen joka yrittää laihduttaa. Viis siitä että olen varmasti voimakkain ihminen työpaikallani ja todennäköisesti muutamaa "laihaaläskiä" parempikuntoisempi. Ei multa kannata ottaa vinkkejä vastaan, sillä mä syön JOKA PÄIVÄ terveellistä ruokaa, JOKA PÄIVÄ rahkaa, syön VAIN kerran viikossa kahvin kanssa pullapalasen. Eikä sekään tuo mulle mitään meriittejä että jaksan painaa kahta vuoroo putkeen yhden päivän vapailla ja että ehdin suihkuttamaan kaksi ihmistä aamuvuorossa silti ehtien tehdä työparin hommistakin puolet. Niin ja eihän mulla oo niitä lapsia! Niinpä. SIKSI mulla on energiaa, kun mulla ei oo lapsia. Lapselliset ihmiset eivät kuulemma pysty harrastamaan liikuntaa. Mä ihan oikeasti tässä kohdassa mietin vaan sitä, että mitä ne sitten niitten lasten kanssa tekee? Kattoo telkkaria? Toi on just se asia, miksi mä haluan olla laihempi ja energisempi liikkuvainen ihminen. Koska mä haluan että mun mahdolliset lapsetkin on liikkuvia ja energisiä terveitä lapsia. Siis tottakai on pyykinpesut, ruuanlaitot, ym kotityöt. Olen silti nähnyt perheitä joissa toi koko konsepti vaan toimii! On pieniä ja isoja lapsia, on harrastuksia äidillä, isällä ja lapsilla. Silti kaikki liikkuu ja se on kaikista kivaa. (Niillä on muuten ihan siistit koditkin, syövät normaalia kotiruokaa ja kaikilla on puhtaat vaatteet)

Mun työkaverit on kyllä kannustavia. Kyselevät että miten mulla menee tän jutun kanssa, oonko jaksanu hyvin jne. Se on mukavaa. Sanovat myös että turha mulle on tilata työvaatteita, koska ne ovat kohta mulle liian isoja ;)). Sekin tuntuu mukavalta. Hymyilen vaivautuneesti ja mietin sitä, että taas tänään meen kotiin, keitän kahvit, syön kahvin kanssa keksin. Sitten kokkailen ruuan jossa on hiilareita. Sitten mä otan santsilautasen, koska tein vaan "niin hyvää ruokaa". Sit mä oon ihan lamaantunut, en jaksa liikkua, en jaksa lähteä salille, en jaksa imuroida, ummettaa, turvottaa, vituttaa. 

(Ois tosi kiva ulkoilukelikin, huomaan, mutta mä kirjoitan tätä blogia.)

En ymmärrä missä mättää. Mulla on kaikki edellytykset jatkaa tätä projektia. Mulla on salikortti, mulla on kuntopyörä, mulla on hyvät mahdollisuudet lenkkeilyyn, mulla on bensaa autossa että pääsen salille, mulla on päässäni kaikki tieto terveellisestä elämisestä, mulla on hallussa mun kroppa, mua ei kukaan pidättele. MIKSI MÄ JARRUTAN? Miksi mä en tee niinkuin olis mulle parasta? Miksi mä teen niinkuin mun halut sanoo? Miksi mä tuhoan itteeni? Miksi mä teen hidasta itsemurhaa syömällä? 



13 kommenttia:

  1. Mä itse ajattelen, että se sisäinen pelko on vaan niin suuri. Siis pelko siitä että a) mikään ei muutu, b) kaikki muuttuu, c) kuka minä olen jos laihdun ja d) olenko enää minä jos laihdun jne jne jne. Ei sulla siis oo välttämättä tästä kiinni, mutta mulla on. Noista syistä mä torpedoin mun projektia tälläkin hetkellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on varmaan suurin syy siihen ainakin mulla miks ei oo aikaisemmin onnistunut ja miks alkaa nytkin junnaamaan koko homma!

      Poista
  2. Mä olen ajatellut noita samoja juttuj, eniten ehkä kolahtaa se että mikään ei muutu :D Vaikka sehän on täysin ristiriitaista, koska muuttuhan monikin asia... Mä tiedän että jos mä laihdun, mulla on parempi olla ulkoisen itseni kanssa. Ehkä mun sisäinen minä onkin enemmän remontin tarpeessa? Äh, mä oon vaan laiska ja that's it! D:

    VastaaPoista
  3. Mä allekirjoitan myös noi henkisen puolen tekijät... Ite en niinkään pelkää sitä, että 'mikään ei muutu', koska sisäisesti olen ihan sinut itseni kanssa ja ulkomuoto muuttuu väistämättä painon pudotessa. Enemmän oon huomannu ajattelevani sitä, että jos tosiaan muutunkin sekä sisäisesti että ulkoisesti. Että entä jos musta tuleekin ihan kusipää sitten hoikempana. Jos se nousee päähän? Että unohdan millaista oli olla valtavan lihava. Tai jos en enää sitten olekaan sama vanha minä. Nimittäin sittenhän se kuuppa vasta sekaisin meneekin.

    Ja kyllä, laihdutus on ruma sana! Se kuulostaa just sellaselta kituuttamiselta ja tuskalta. Ei mun projekti ainakaan ole lainkaan sellaista. Kutsun tätä ennemmin "projektiksi" kuin "laihduttamiseksi". Ja sitten ne ikilaihat, jotka ovat mukaläskejä. Niiden uikutusta kuunnellessa tulee aina väistämättä mieleen, että 'jos pitävät itseään jättimäisen läskeinä, niin mitä mahtavatkaan ajatella minusta'.

    Ja hei. Sä oot ymmärtääkseni alottanu projektin viime kesänä. Ja oot tehny ison urakan sieltä tähän päivään. Onhan se ny selvää, että jossain vaiheessa tähän vaan väsyy. Annat nyt itelles anteeks tällä hetkellä päällä olevan herpaantumisen. Otat vaikka viikon sillai rennosti että yrität ihan totta olla ajattelematta koko asiaa. Ja sitten uuteen nousuun? :) Tai muuten tuun ja revin sut konkreettisesti ylös ja ulos. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeesti mä aloitin viime syksynä vasta, mutta huomaamattani laihduin kesän aikana. En mä kesällä harrastanut liikuntaa kuin kahden satunnaisen pyörälenkin verran...

      Poista
    2. No niin tai näin, oot tehny jotain oikein...

      Poista
    3. Kyllä siihen painonpudotukseen liittyy niin paljon vaikka mitä henkisiä tekijöitä, ja mukava lukea näitä pohdintoja! Ja tosiaan, laihojen tuskailu muutaman kilon vuoksi on välillä rasittavaa, mutta onhan se heille suotava jos kerta väkisellä haluavat kituuttaa. Itsehän en halua, vaan tykkään myös nauttia elämästä, kohtuudella luonnollisesti, ja siksi tavoitteena ei olekaan varsinaisesti laihuus vaan ihan vaan normaalius, vaikka sitten muutamalla ylikilolla. Ne muutamat kilot tuskin enää haittaa, kun muutamasta KYMMENESTÄ on päässyt eroon. Näin ainakin toivon. :D

      Mulla varmaan sisäinen muutos alkoi ensin ja sitten vasta siirtyi ulkoiseksi, niin olo ainakin vielä on ihan jees. Mulla on tunne, että nyt vasta laihtumisen myötä minusta on kuoriutumassa se ihminen, joka oikeasti olen. Ja meikäläisen kohdalla ei ole pelkoa siitä, että unohtaisi joskus olleensa valtavan lihava, keskikroppa kainaloista nivusiin on kyllä semmoista taistelutannerta venymäarpineen, että. :D Iho ei anna unohtaa mitä sille olen tehnyt...

      Poista
  4. I feel you! Joka sanan! Olen kohta kaksi kuukautta junnannut vaan paikoillaan. Keksin (teko)syitä toisen perään siihen miksi en voi liikkua. Syön miten sattuu, vaikka täytyy sanoa, että jotain hyvääkin on tapahtunut ruokailun suhteen. Asenne projektia kohtaan pitäisi saada muuttumaan ja mulla on muuten ne lapsetkin, joiden kanssa tulee kyllä ulkoiltua, mutta ei se mitään liikuntaa ole... Ei noista vielä ole lähtemään kävelemäänkään, vaikka yritinkin ihan tosissani saada esikoista kävelylenkille tähän lähimaastoon vaikka minkä seikkailun varjolla. Ei onnistunut.

    Olen samaa mieltä LiLan kanssa. Hetki rennosti, ajattelematta ja sitten uuteen ponnistukseen. Mun hetki venähti liian pitkäksi ja nyt joudun ponnistelemaan ihan tosissani. Enemmän pääni kanssa. :o/

    Tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut se ulkoilu on aktiivisuutta, joka on aivan eri asia kuin toljottaa niiden lasten kanssa töllöö joka päivä tunnista toiseen. Mä lasken aktiivisuuden liikuntaa tukevaksi toiminnaksi, koska siitä tulee hyvä mieli ja energiaa touhuta muutakin. Mä ihan oikeasti tunnen lapsellisia, jotka tappelee lasten kanssa neljän seinän sisällä päivästä toiseen.

      Poista
  5. Jaan täysin ärsytyksen laihojen laihdutuksestaan "vouhkaamisesta", ilmeisesti laihdutus on nyt niin trendikästä, että kaikkien pitää laihduttaa (tai ainakin kertoa siitä) huolimatta siitä paljonko painaa tai miltä näyttää . .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä normaalipainoisillakin on kuitenkin oikeus olla tyytymätön oman kroppansa tilaan tai ainakin siihen suuntaan mihin se kulkee jos painoa tai senttejä hiipii pikkuhiljaa lisää. Miksi pitäisi odottaa olevansa sairaalloisen ylipainoinen ennen kuin puuttuu asiaan? No, et varmaankaan tarkoittanut sitä, kunhan kärjistin tuodakseni oman näkökulman esiin.

      Poista
    2. Just tota mä yritin välttää sanomasta, kun kaikkihan me ollaan samassa veneessä. Onhan se turhauttavaa kun itketään niitä muutamaa kiloa, kun itse taistelee kymmenien kilojen kanssa. Siis en olis ihminen jossen niin ajattelis :D En mä silti aliarvioisi niitä muutaman kilon pudottajien urakan suuruutta. Kaikki palaa vaan siihen yhteen sanaan, ELÄMÄNTAPAMUUTOS. Musta on surullista, kun on oikeasti lihavia ihmisiä jotka luulevat että ulkonäköongelmat(tai ongelman yleensä) loppuvat siihen kun laihtuu normaalipainoiseksi. Mä olen aina sanonut, että jos mun pitäis muuttaa yks asia itsessäni, se ois se että saisin pienemmän kengännumeron... Eli asia johon mä olen tyytymätön ja johon mä en voi vaikuttaa, olin mä minkäpainoinen hyvänsä.

      Poista
  6. Tää on niin hyvä kirjoitus! kiitoksia, tietääpähän ettei ole ainoa joka painii asioiden kanssa (vaikka mulla nyt ei oo kauaa kestänyt vielä koko projekti). Antaa voimaa jaksaa vielä vähän painaa eteenpäin...

    Ja mä niin en kans itse tykkää niistä ihmisistä, jotka tulee ja sanoo "mä oon niin läski" - painoa 60kg... Siinä tosiaan tulee semmonen olo, et mahdatko säkin mua jonain sotanorsuna pitää kun kerta oot tota mieltä itsestäs... Mutta, kyllä se silti on jokaisen ihmisen oma subjektiivinen kokemus itsestään ja muista mikä tekee eniten. Jos "laihaläski" ei ole tyytyväinen itseensä, niin ei ole, that's it. Mut nekään (kuin ei kovin moni muukaan) osaa tehdä asialle mitään OIKEILLA keinoilla, vaan sitten vedetään kahvia ja detox-kuureja ja ihmetellään... Normaalipainoisen laihduttajan kun tulis seurata ennemmin mittanauhaa kuin vaakaa ja sit taas ylipainoisten molempia... (ja siinäkin mittanauha voi kertoo enemmän kun vaaka jokatapauksessa...)

    Olipas kyllä taas sekava kirjoitus...

    VastaaPoista